Eka patikointireissuni tehtynä

Otin kesän alussa suunnitteluun ensimmäisen patikointireissuni, joka oli herännyt ajatuksiini ensimmäisen kerran jo neljä vuotta sitten. Valitsin reitiksi itselleni täysin tuntemattomalla Englannin Järviseudulla olevan The Cumbria Way'n. 

Reitti on nyt kuljettuna läpi ja matkalle mahtui monenlaisia kokemuksia. Edelleen huomaan ihmetteleväni sitä, että todellakin selvisin tästä urakasta. 

Seuraavaksi taustaa reitistä ja kokemuksiani siitä. 

Patikoinnin ja patikointireittien taustaa Englannissa

Englantilainen pappi Thomas West toi vuonna 1778 julkaistussa oppaassaan tunnetuksi kävelyä nautinnollisena toimintana. Englannissa onkin olemassa Public Footpath - kävelypolkuja, joita kaikilla kulkijoilla on oikeus käyttää jalkaisin kulkiessaan ilman, että varsinaisesti majoittuisi niiden varteen.  Näin on ollut jo satojen vuosien ajan. Ja koska poluilla on pitkä historia, pyritään ne pitämään mahdollisimman avoimina. 

Näitä reittejä kuljin valitsemallani The Cumbria Way -reitillä. Joskun polku kulkee niityn poikki ja niiden välillä olevien aitauksien yli ja välillä taas niissä olevien porttien kautta. Välillä taas polku kulkee kulkee metsän poikki ja myös ihan talon viereltä. Välillä huomasinkin miettiväni, että olenkohan oikealla reitillä, kun menin kovin läheltä taloa. 

Polut ovat pinnoiltaan kovin erilaisia. Pinta voi olla kiveä suoraan kalliona tai eri kokoisina kivinä tai pienempänä sorana. Tavallista on myös niitty polun materiaalina. Tällöin mukana on usein myös lantaa, jota niityillä laiduntavat lampaat ja lehmät tuottavat. Pintana voi olla myös puiden vahvoja juuria tai sitten selkeää päällystettä hiekkana tai asfalttina. Ja toki polku voi aina mennä myös puron poikki, jolloin pyrkii etsimään sopivaa kiviä mihin astua ellei siinä ole rakennettuna puron yli johtavaa siltaa. Eli pintana voi olla lähes mitä vaan ja tämä vaihtelu tekeekin osaltaan kulkemisesta kiinnostavaa.

Polun pinnan epätasaisuus ja esimerkiksi veden kerääntyminen kivien päälle tai maaperän muuttuminen veden myötä upottavaksi ja mutaiseksi tekee kulkemisesta vaikeampaa. Kun tähän vielä yhdistetään ylä- tai alamäkeen kulkeminen, on matkan tekeminen todellisuudessa haasteellisempaa kuin mitä kilometrien perusteella voisi kuvitella. Jyrkänteen rinnalla kulkeminen tuo tähän yhtälöön vielä oman jännittävän twistinsä. 

Englannin Järviseutu ja The Cumbria Way

Englannissa sijaitseva Järviseutu on Englannin laajin kansallispuisto. Vuonna 2017 se merkittiin UNESCON maailmanperintökohteeksi.

Alue sisältää monenlaista maisemaa ja maastoa, kuten vuoristolampia ja yhden varsinaisen järven Bassenthwaite Lake'n. Lisäksi sieltä löytyy vesiputouksia ja puroja sekä niittyjä, metsää ja vuoria. Korkein paikka on Kirkstone Pass, joka sijaitsee 1489 jalan korkeudessa. 

Kulkemani reitti The Cumbria Way on monipuolinen. Jakaessani reitin viiteen patikointipäivään, huomasin kunkin päivän maaston olevan omanlaisensa.

Ensimmäisen päivän niityillä kulkemisen jälkeen saavuin toisena päivänä vesistöjen äärelle. Viidentenä päivänä oli paluu niityille ja metsään vesistöjen ja vuorien jäädessä taakse. Oli oikeastaan aika jännittävää, miten nämä olivatkin niin omanlaisia patikointipäiviä kukin. 

Reitit on merkitty merkeillä, jollainen kuvassa näkyy. Myös tolppina löytyy merkkejä.

Reitti on saanut jonkin verran kritiikkiä siitä, että se ei välttämättä ole kovin hyvin merkitty. Sanoisin näin, että varsinkin ensimmäisen päivän osuus oli todella haasteellinen  oikean reitin löytämisen suhteen. Toki reitillä oli näitä merkkejä, mutta olisi voinut olla ehkä vähän tiheämmässäkin. Toisaalta - kyllähän kulkijan täytyy reittinsä tietää ja löytää.

Oli oivaltavaa huomata se, että löytääkseen mahdollisimman hyvin oikealla reitillä pysyäkseen, kannattaa aina katsoa vähän kauemmaksi kuin ihan vaan jalkoihinsa tai seuraavaan aitaan. Tämä on toki sinällään elämässä muutoinkin käyttökelpoinen ajatus. Usein auttanee suuntaamisessa se, että näkee  ja hahmottelee vähän kauemmaksi tulevaisuuteen kuin ihan vaan siihen seuraavaan tuntiin. Toki silloin, jos elämä on kovin raskasta, niin sekin on jo varmasti iso tehtävä. Mutta patikoidessa kannattaa katsoa ainakin aina välillä vähän kauemmaksikin.

Käytin reitin löytämiseen AllTrails -sovellusta, joka toimi toki oikein hyvin. Sen lisäksi, että siitä pystyin seuraamaan karttaa ja mihin suunnata, se myös rekisteröi kulkemani reitin pituuksineen ja nousuineen.  

Ainoa huoleni patikoinnin aikana oli puhelimen pettäminen. Ilman sovellusta olisin ollut todellisessa pulassa. Siksipä kannoin mukanani myös varapuhelinta . Onneksi kuitenkin huoli osoittautui aiheettomaksi. Puhelin pysyi toiminnassa ja pystyin seuraamaan karttaa myös ilman verkkoa. AllTrails -sovellus on oman kokemukseni mukaan ihan täydellinen ja loistava. Ilman sitä olisin ollut todellisessa pulassa. 

Vinkkini kuitenkin on, että lähtiessäsi patikoimaan, hanki kunnon kartta johon reitti on merkitty ja opettele lukemaan karttaa kompassin kanssa. Se lienee varmin ja stressittömin tapa varmistua reitillä pysymisestä. Itse aion tämän taidon opetella tulevaisuutta varten. Ikinä en ole ollut suunnistusihmisiä, mutta niin se näköjään tilanteet ihmisen elämässä muuttuu. 

Reittiosuudet 

Päivittäisissä reittiosuuksissa oli jonkin verran vaihtelua niin pituudessa, nousumäärissä kuin myös maastoissa kokonaisuutena.

Päiväkohtaiset reittiosuudet aloitus- ja päättymispaikkoineen, kestoineen ja nousuineen

• ensimmäinen päivä: Ulverstonista Great Langdaleen 20 km, kesto 6 tuntia, nousua 620 m
• toinen päivä: Great Langdalesta Conistoniin 14 km, kesto vajaa 4 tuntia, nousua 665 m
• kolmas päivä: Conistonista Keswick'iin 32 km, kesto reilut 8 tuntia, nousua 1383 m
• neljäs päivä: Keswick'ista Caldbeck'iin 26 km, kesto 6 tuntia, nousua 1012 m
• viides päivä: Caldbeck'ista Carlisleen 28 km, kesto 6 tuntia, nousua 674.

Aikaa meni kokonaisuutena siinä 30 tuntia. Mainittakoon myös se, että jonkin verran jäi kulkemista näiden edellä mainittujen lukujen ulkopuolelle. Siinä erilaisissa sääolosuhteissa sovellusta käyttäessäni tulin välillä vahingossa laittaneeksi nauhoituksen tauolle. Mutta suurin piirtein näillä luvuilla mentiin. 

Näin reitin kuljettuani todettakoon, että oli kyllä raskaampi kuin etukäteen kuvittelin. Kuten edellä kirjoitin, polun pintamateriaali, ylä- ja alamäet sekä erilaiset sääolosuhteet toivat kulkemiseen omanlaisen erikoisuutensa ekstrana kilometrien lisäksi. 

Pohjalla hyvä peruskunto ja olosuhteisiin tutustuminen sekä sopivan varustuksen hankkiminen

Sanoisin että matkaan lähtijällä on hyvä olla ihan hyvä peruskunto. Vaikka reitti ei mikään kohtuuttoman vaikea olekaan, niin ei myöskään ihan helpoimpia. Näin ensimmäiselle yksin tehtävälle patikoinnille siinä oli ainakin itselleni ihan riittävästi haastetta, joista toki selvisin.

Olen treenannut aktiivisesti cross fit'iä ja tehnyt pitkiä kävelyitä viime syksystä asti. Näissä on saanut kehitettyä ihan hyvän peruskunnon. Sanoisin kuitenkin myös niin, että Helsingissä tasaisella alustalla kävely on lastenleikkiä verrattuna luonnossa kulkemiseen erilaisilla alustoilla nousuineen ja laskuineen. 

Vinkkini on, että olisi ihan hyvä lähteä muutaman päivän ajaksi ulkoiluttamaan itseään patikointivarusteissa vähän haastavampiin olosuhteisiin. Silloin oletettavasti muodostuisi todellisempi käsitys kulkemisesta ja esimerkiksi siitä, minkä painoista rinkkaa ihan oikeasti pystyy kuljettamaan mukanaan. Ja kun vielä yhdistäisi tähän erilaisen sääolosuhteet, olisi käsitys jo varmaankin aika hyvä suhteessa siihen, mitä on odotettavissa.

On myös hyvä hankkia ihan kunnon varusteet. Vaikka varsinaisen työn itse tekeekin, niin tarkoitukseen sopivat varusteet tekevät tästä mukavampaa ja turvallisempaa. Kun menee esimerkiksi näihin sateisiin olosuhteisiin, on hyvä olla käytettävissä oikeasti vettä pitävät vaatteet, kengät ja muut varusteet. Siten voi minimoida kannettavan tavaran määrän ja pitää koko setin mahdollisimman toimivana ja tosiaan menon turvallisena.

Ongelmanratkaisutaitojen hiontaa sekä itsekseen puhumista #inthemiddleofnowhere

Kun liikkuu yksin itselle vieraassa ympäristössä ja eteen tulee jokin ongelma, niin oli hienoa huomata miten itsenäinen ongelmanratkaisutaito hioutuu. Kun siinä ei ole ketään muuta ja tilanne vaan pitää ratkaista, niin sitten sitä pohtii erilaisia ratkaisuja ja sitten vaan pitää lopulta tehdä ratkaisu. Oli kyllä kokemuksena ihan hieno ja jollain tapaa myös voimauttava. Sitä huomaa, että hei, mähän pystyn tähän. Ongelmat sinällään olivat aika käytännönläheisiä, mutta toki myös itsen tsemppaamista eteenpäin menemisessä.

Yksi hyvin käytännönläheinen ongelmanratkaisun kohde olivat reitillä olevien porttien lukot ja niiden aukaiseminen. Niittyjen välillähän toki pitää olla aidat, jotka ovat usein kivestä rakennettuja vaikka myös nykyaikaisesta materiaalista tehtyjä aitoja löytyy. Aidoissa on sitten aina jossain kohtaa kulkemisen mahdollistava portti, jossa on lukko. Aitojen ja niissä olevien lukittujen porttien avulla voidaan estää laiduneläinten kulkeminen niityltä toiselle.

Oli ihan hyvää työskentelyä aivoille, kun piti aina ratkaista että millä systeemillä juuri tämän, kohdalla olevan portin lukko avataan. 

Varsinaisten lukkojen lisäksi oli myös karsinamaisia syvennyksiä, joissa oli sisällä "ovi". Niissä meinasi välillä jäädä rinkasta kiinni, jos kohdalle osui sellainen vähän kapeampi malli. Näitä oli puisia ja metallisia.

Lisäksi oli myös puusta tai kivestä rakennettuja portaita, joita pitkin aidan pääsi ylittämään siten, että laiduntavat eläimet eivät sitä kulkureittiä onnistu käyttämään.

Kun siellä keskellä ei mitään kulkee itsekseen, niin aina välillä huomasin puhuvani itsekseni itselleni. Näin silloin, kun oli enemmän tai vähemmän stressaantunut olo tai vaikea tilanne edessä. Siellä minä sanoin vaikka, että "Nyt Mari otat vaan ihan rauhallisesti. Tässä ei ole mitään hätää." Kun huomasin, että nyt oli tulossa haasteellinen paikka, niin jotenkin suusta pääsi, että "Jaahas, nythän tästä sitten tuleekin kiinnostavaa." tai "Tää ei kyllä tiedä hyvää."

Sitten taas välillä, kun oli ihan sairaan hieno fiilis, niin huomasin sanovani ääneen, että "Kyllä tää elämä vaan on hienoo. Tässä mä vaan menen täällä keskellä ei mitään ja nautiskelen elämästä." 

Oli myös jännittävää huomata se, että yleensä päivän osuuden alussa vei aina jonkin aikaa päästä kulkemisen moodiin. Jollain tavoin rauhoittaa itsensä tasatahtiseen kulkemiseen. Ja jos oikein alkoi stressata, niin ihan vaikka pysähtyä, hengittää muutaman kerran syvään, katsoa maisemia ja sitten taas lähteä uudelleen liikkeelle 

Mainittakoon vielä matkan taittamisesta laiduntajien seurassa. On kyllä sinällään ihan jännittävää kulkea lampaiden ja lehmien seassa. Kovin ovat rauhallista porukkaa. On oikeastaan aika rentouttavaa katsella niitä, kun siinä kaikessa rauhassa mutustavat ruohoa ja toisinaan katsovat ohikulkijaa ystävällisesti. Välillä aina huikkasin niille tervehdyksen. Lopulta eri hajuihin tottui ja tuntui kuin olisi kotiin tullut siinä lannan tuoksun sulkeltaessa kulkijan sieraimiin.

Ensimmäinen patikointipäivä

Kokemuksena tämä päivä oli kaikista viidestä patikointipäivästä rankin. Sanoisin tosi rankka. Ensinnäkin reittiä oli vaikeaa löytää. Lisäksi selässä painoi itselleni täysin ylipainava rinkka. Välillä piti laskea rinkka maahan ja vähän levähtää. 

Jaloissa oli sinällään ihan hyvät, mutta hieman kulkemista kankeuttavat vaelluskengät (MEINDL KANSAS GTX LADY) ja päällä liikaa vaatetta. Aurinko paahtoi taivaalta ja suola kerääntyi iholle. 

Näillä kuitenkin mentiin ja lopulta pääsin perille YHA Langdale -hostelliin, joka oli hintaansa nähden ihan huippu. Kaikki toimi ihan loistavasti. Suihku päivän patikoinnin jälkeen tekee myös aina yhtä hyvää. 

Olin ennen patikoinnin alkua arvioinut, että sopiva paino rinkalle olisi enintään 12 kiloa. Lopulta rinkalla oli painoa kuitenkin enemmän. Arvelen loppupainon olleen lähempänä 18 kiloa. Illalla selvittelinkin sitten mahdollisuuksia päästä eroon osasta tavaroitani. Olin ottanut ihan liikaa tavaraa mukaan ja arvelin, etten selviä koko setin kanssa enää seuraavia päiviä. Onnekseni minulla oli ystävä, joka lupautui tuomaan ylimääräiset tavarat minulle myöhemmin matkan varrelle. Niinpä perkasin kaiken mahdollisen ylimääräisen ja jätin ne hostellin toimistoon myöhemmin noudettavaksi.

Sen jälkeen olikin mukavaa painaa pää tyynyyn ja ottaa kunnon unet. Kun vielä sitä ennen otti annoksen särkylääkettä jomottaviin lihaksiin, niin homma toimi. Unen sai hyvin vaikka meitä siinä olikin kahdeksan naista samassa makuusalissa. 

Toinen patikointipäivä

Aamulla ensiksi perinteinen englantilainen aamupala ja matkaan. Vaatetuksen osalta otin vähän kevyemmät legginssit jalkaan, jotta ei tulisi niin kuuma. Muutoin päällä edelleen merinovillainen pitkähihainen paita, joka toimi ihan jees.

Reitti oli toisena päivänä alussa vähän haastava nousuineen. Kuitenkin iso osa oli lähinnä puistossa kävelyä. Pääsinkin perille yllättävän nopeasti. Tuntui vähän jopa siltä kuin olisin päässyt liian helpolla.  

Pysähdyin loppumatkasta syömään paikalliseen ravintolaan salaattia ja ranskalaisia. Sitten kiipesin vielä kilometrin pituisen tienpätkä aika mukavan kaltevaa ylämäkeä hostelliin. Vasta tuolloin tuli vähän sadetta, muutoin sää oli koko päivän aurinkoinen

YHA Coniston -hostellissa jälleen ensiksi suihku. Sen jälkeen teetä ja pala kahvikakkua. Illalla tilasin vielä Margarita -pizzan ja elämä hymyili. Sain myös hyvin nukuttua vaikka siinä 12 hengen naisten makuusaliin itseäni sijoittaessa vähän mietinkin, että mitenkähän tässä käy nukkumisen kanssa. Kaikki toimi siis oikein hyvin. 

Kolmas patikointipäivä

Aamulla jälleen perinteinen englantilainen aamupala. Jätin vielä tässä kohtaa matkasta sadeviitan jollekin toiselle käytettäväksi. Ja sitten matkaan. 

Tämä päivä oli kaikista viidestä patikointipäivästä ihan huikein. Päädyin aamulla siihen ajatukseen, että laitan jalkaani lenkkarit. Ja voi että niillä oli ihanaa mennä. Huomattavan kevyttä menoa vaelluskengillä kulkemisen jälkeen. 

Paahdoin siinä auringossa kulkemaan sitten oikein urakalla. Hyppelin kiveltä toiselle. Vähän kyllä hirvitti, kun kiipesin rinkka selässä korkealle kalliojyrkänteen viertä korkeimmillaan 480 metrin korkeuteen Stake Pass'ille. 

Mietin siinä kulkiessani, että niinpä joo. Tässähän tulee tosiaan näitä korkeita paikkoja ja sitten vaan mennään niistä. Tasapainoilu rinkan kanssa on siinä kohtaa taitolaji, ettei painopiste mene väärään kohtaan ja putoa jyrkänteeltä alas nainen ja rinkka. 

Siellä huipulla tuli välittömästi mieleen, että täähän on ihan kuin Teletappien maasto. Mietin, että niiden kirjoittajan täytyy olla tällaisilta seuduilta.

Jalkojen kestämisen kannalta alamäet eivät ole ylämäkiä helpompia. Niissäkin piti välillä välillä pysähtyä lepuuttamaan jalkalihaksia. Ja sitten taas matkaan. 

Voisi tietty ajatella, että mihinkä sitä on kiire patikointireissulla. Olin kuitenkin sopinut illaksi päivällisen ystäväni kanssa, joten kiirettä piti. Lopulta tuntui, ettei reitti lopu koskaan. Aina vaan riitti uusia maileja. Lopulta oli ihana yllätys, kun majapaikkaa Googlemap'ista katsoessani luki, että enää kilometri. Jess, ehdin sitten kuitenkin juuri ja juuri ajoissa. 

Vaikka olin tarkoituksella lähtenyt matkaan jo aikaisin klo kahdeksan, niin lopulta pääsin perille vasta vähän ennen iltapäivä viittä. Siinä meni sitten oma aikansa selvittäessäni majapaikkaan sisälle pääsyä. 

Sitten suihkuun ja päivälliselle ystävän kanssa. Ajatuksena oli laittaa mekko päälle, mutta piti laittaa siihen vielä paita päälle, kun käsivarret oli ihan hirveillä mustelmilla rinkan nostamisesta selkään ja sieltä pois.

Teki hyvää saada kunnon ruokaa ja käydä sitten vielä yhdellä paikallisessa pubissa. Ja sitten nukkumaan.

Sen jälkeen pidin yhden välilepopäivänä. Ystäväni vei minut tutustumaan reitin ulkopuolelle moniin paikkoihin. Meillä meni autolla ajellessa koko päivä ja oli kyllä mukavaa nähdä vähän laajemminkin Englantia. Sade oli tuolloin välillä melkoista ja mietin, että mitenkähän minun käy rinkkani kanssa seuraavana päivänä. Rinkassa on kyllä sadesuoja laitettavaksi, mutta sade oli sen verran kovaa, että aloin ihan tosissani miettiä mahdollisuutta saada rinkalle kuljetus.

Ystäväni oli jo aiemmin ehdottanut tätä minulle. Mietin kuitenkin silloin, että kyllä sitä pitää koko paketti itse hoitaa. Siis kulkeminen ja rinkan kuljettaminen siinä mukana. Selvittelin siinä sitten päivän aikana asiaa ja alkoi lupaavasti näyttää siltä, että kuljetus järjestyy. Kun seuraavana yönä siinä kuuntelin vähän väliä herätessäni tosi reipastahtista sadetta, niin mietin, että jos aamulla sataa noin paljon, saattaisin ehkä jättää homman kesken ja tulla myöhemmin tekemään sen reittiosuuden. 

Neljäs patikointipäivä

Aamulla sade oli suurimmalta osin hellittänyt. Soittelin sitten vielä muutamia puheluita ja sain lopulta järjestymään rinkan kuljetuksen neljännen ja viidennen patikointipäivän osalta. Helpotus oli todella suuri. Mietin siinä, että tää Sherpa van -kuljetusfirma taisi olla minulle taivaan lahja. 

Pakkasin pieneen Kånkenin perusreppuuni vedenpitävään pussiin (Sea To Summit Eco Lightweight Drybag 20L) ainoastaan ihan välttämättömimmät tavarat kuten puhelimen, akun, läppärin ja tärkeä paperit. Lisäksi heitin mukaan eväinä kaksi 0,5 litran juomapulloa sekä muutamat patukat. Taskuun sujautin perussettinä Garminin  Mini 2 -satelliittipaikantimen ja puhelimen vedenkestävässä kotelossa.

Päälleni laitoin sateenkestävän takin (Haglöfs women's L.I.M GTX Jacket) ja housut (Haglöfs Women's L.I.M GTX Pant) sekä palasin jälleen vedenkestäviin vaelluskenkiin. Vaatetua oli kyllä tosi hyvä ja suojasi kastumiselta ihan täydellisesti. Alle ei edes tarvinnut laittaa mitään erikoista, riittivät vähän paksummat legginssit ja jälleen luottopaitana merinovillainen pitkähihainen paita. Otin kyllä mukaan varulle myös kevytuntuvatakin. Olin kuullut, että kun sataa ja on kylmä, niin silloin ihan oikeasti voi kylmettyä. Mutta tällä kertaa ei sentään tullut niin kylmä. 

Eväistä täytyy sen verran todeta, että päivän pärjäsi hyvin syömällä kunnon aamupalan, patikoinnin aikana nestettä noin litran ja erilaisia suklaapatukoita kolmesta viiteen. Sitten taas illalla safkaa ja nestettä.

Päivän reitti maisemineen oli kyllä todella kiinnostava. Yhdellä huipulla oli The Lingy Hut (kuvassa kauempana oleva musta rakennus). Sen jälkeen tuli korkein paikka oli 658 metrin korkeudessa sijaitseva High Pike. Siellä koin ehkä vahvimman kokemukseni. 

Olin aikani sinne kavunnut. Lopulta vähän eksyin reitiltä ja lähdin kapuamaan vielä ylöspäin päästäkseni oikealle reitille. Siihen oli sitten osunut kohdalle ihan hyvän kokoinen tumma sadepilvi ja tuulta oli ihan reippaasti. 

Näin sen kivikasan eli High Pike'n siinä jonkin matkan päässä ja ajattelin, että no mennään nyt sitten sekin katsomaan, kun kerran tänne asti on tultu. Siinä hetkessä oli jotain ihmeellistä, ainutkertaista. Olin siinä tuulessa ja sateessa ja kirjaimellisesti pilvessä. Olo tuntui tosi pieneltä ja kiitolliselta kaikesta siitä, mitä olen saanut kokea. Mietin siinä hetken aikaa elämän ihmeellisyyttä. Samalla vähän pyöri mielessä, että toivottavasti ei pilvessä ei ole salamia lähetettäväksi. Olisin ehkä ollut aika ihanteellinen kohde siinä korkeimmalla paikalla pilvessä sisällä keskellä niittymäistä maastoa. 

Taianomaisen hetken jälkeen lähdin laskeutumaan enkä jäänyt paljon muistoa kameraan taltioimaan. Oli tosi jännää sekin, kun kävelin pilvestä ihan oikeasti ulos laskeutuessani rinnettä alas. Ehdottomasti yksi koko patikointireissun huippuhetkiä. Välillä aina mietinkin sitä, että miten joskus asiat voivat niin täydellisesti solahtaa yhteen ja niistä rakentuu kokemuksena jotain tosi merkityksellistä ja hienoa.

Kulkeminen ilman rinkkaa oli selkeästi helpompaa kuin rinkan kanssa. Mutta kyllä patikoinnissa siltikin oli ihan riittävästi tekemistä. Siinä kulkiessani mietin, että miten ihmeessä olen oikein jaksanut rinkkaa siihen asti itse kuljettaa. Oikeastaan olin tosi tyytyväinen siihen, ettei minulla ollut sitä. Reitillä oli sen verran paljon kaikenlaisten jyrkänteiden reunoilla kulkemista liukkailla kivillä, että näin oli varmasti myös turvallisempaa. 

Oikeastaan tässä kohtaa vasta tajusin sen, että kolmantena päivänä olin itse asiassa ollut tosi onnekas, kun mitään ei sattunut. No, oli siinä kolmannen päivän loppupuolella se reitin ainoa kaatuminen, mutta siinäkin onneksi päädyin sammaleisiin naamalleni. Vaikka lenkkarit olivatkin tuolloin muutoin hyvä valinta, niin siinä kohtaa ne vaan olivat kostealla kivikkoisella polulla liian liukkaat ja siinä sitä sitten mentiin. Ja sitten vaan ylös ja hetken juomatauko. Huomasin kyllä jo tuolloin, että aloin ottaa menemisen vähän varovaisemmin niillä lenkkareilla. Nyt neljäntenä patikointipäivänä jopa konttasin muutamassa kohdasta, etten kaatuisi ja putoaisi jyrkänteeltä. 

Huolta matkalla aiheutui osaksi myös siitä, että reitillä ei todellakaan ollut ruuhkaa. En nähnyt siinä montaakaan kanssakulkijaa. Joten jos kävisi huonosti, niin aika yksin siinä olisi. Onneksi minulla oli kuitenkin mukanani satelliittipaikannin, joka avulla toki apua saisi paikalle nappia painamalla. Sen kautta lasten oli myös mahdollista seurata missä se mammeli menee, kun paikannin lähetti sijainnin lapsille jaettuun linkkiin 20 minuutin välein. Kuitenkin yksin kulkiessa on omat riskinsä ja epävarmuutensa, joista johtuen pientä huolta. Onneksi kaikki meni kuitenkin ihan hienosti. 

Kun pääsin Caldwick'iin, huomasin, että majoituspaikkaan olikin vielä parin kilometrin verran matkaa. Sitä sitten tarpomaan. Olin matkalla tarkistanut, että oliko rinkkani jätetty matkan varrella olevaan pubiin. Ei ollut. Siinä sitten mietin, että pitääköhän mennä ensiksi kaksi kilometriä majoituspaikkaan ja siitä sitten tulla kulkemaan sama reitti uudelleen edestakaisin majapaikan ja oletetun rinkan jättöpaikan välillä. Mutta rinkkani olikin kuljetettu suoraan majoituspaikkaan. Jälleen kerran kiitin onneani, että asiat oli näin hienosti hoidettu. 

Tällä kertaa minulla oli käytössä koko talo Historic Coach House in Lake District village. 

Matkalla majapaikkaan ostin lähikaupasta pikaisesti mehua. Valikoima oli kovin suppea ruoan suhteen. Oli oikein sellainen vanhanajan kyläkauppa, jota ilmeisesti piti vanhempi pariskunta. Piti poiketa saman tien, kun oli sulkeutumassa muutaman minuutin kuluttua enkä ollut siinä kohtaa ihan varma olisiko ruokaa jostain toisaalta hankittavissa. Perillä sitten jälleen suihkuun.

Sen jälkeen lähdin hakemaan ruokaa paikallisesta pubista. Otin riisiä ja kanaa ja jälkkäriksi vielä juustokakkua. Sain sieltä hankittua myös aamuksi kerrosleivät. Oli kiinnostaa huomata, miten paikalliset kokoontuivat yhdessä keskustelemaan tuopin ja toisinaan myös ruoan äärelle. 

Sen jälkeen sitten vaan köllöttelemään television äärelle ja katselemaan seuraavan päivän reittiä. Mietin siinä, että se tulee olemaan "piece of cake". Sitten lopulta nukkumaan. 

Viides patikointipäivä

Aamulla aamupalaksi puolet pubissa valmistetusta kerrosvoileivästä sekä kupillinen teetä ja tuoremehua. Jotenkin kerrosvoileipäkiintiö alkoi olla jo täynnä. Sitten sateessa raahaamaan rinkkaa sinne kahden kilometrin päähän, josta se tultaisiin hakemaan. Sitten perillä rinkka biljardihuoneen nurkkaan nimellä varustettuna ja matkaan. 

Jälleen tietty päällä vedenkestävä vaatetus, kun tiedossa oli vesisadetta enemmän tai vähemmän. Päivän aikana myös aurinko porotti sateen kanssa vaihtelevasti, mutta lopulta vaatetus oli ihan jees. Sitä ei oikeastaan viitsinyt vaihtaa eli kiskoa päälle tai pois päältä, koska kohta keli kuitenkin vaihtuisi.

Reitin kasvillisuus muistutti vahvasti kasvillisuutta Suomessa. Tämä oli ehkä tylsin kaikista patikointipäivistä. Jälleen mentiin vahvasti laidunmaan (viljan sekä lampaiden ja lehmien) keskellä. Kiipeämistä vuorille ei enää ollut. Olin reitilläni siinä vaiheessa, että pistelin vaan menemään eteenpäin ja toivoin pääseväni perille, joten en ryhtynyt repimään kameraan vedenkestävästä pussista kuvatakseni reitin maisemia.

Kun lopulta saavuin määränpäähän Carlisleen, oli olo aika jännä. Oli jotenkin vaikeaa ymmärtää, että olin tosiaan päässyt perille. Onnistunut löytämään koko reitin läpi ja vieläpä onnistunut selviytymään sen läpi. 

Pysähdyin istumaan penkille torin laidalle ja otin kuvan määränpäästä. Sitten menin edelleen lannanhajuisena ja kuraisena paikalliseen Costaan juomaan ison laten kauramaidolla sekä söin lämmitetyn voileivän. Ja siinä samalla vaan ihmettelin tätä kaikkea. 

Olin myös pikkaisen ylpeä itsestäni :). 

Tunsin suurta tyydytystä itselleni suuresta saavutuksestani. Samalla kokemus innosti uusiin itseäni haastaviin tavoitteisiin.

Tässä päällimmäisiä kokemuksiani tästä elämäni ensimmäisestä patikointireissusta. 

Reitin jälkeen meni pari päivää ajatuksella, ettei varmaankaan enää ikinä. Kunnes nyt muutaman päivän jälkeen olen jo alkanut mielessäni hahmottaa uutta reissua. 😆

mari

#keepitsimple