Olen se tyyppi, joka innostuu asioista. Monista ja usein kiihkeästi. Parhaimmillaan tämä on hyvä juttu, joka johtaa uusiin kokemuksiin ja löytöihin. Pidänkin kykyä innostua ehdottomasti voimavaranani. Toisinaan kuitenkin impulsseihin mukaan lähteminen voi olla itselleni asia, joka johtaa pettymykseen, kun keskittymistä vaativia asioita on kerralla liikaa tai niihin on tullut lähdettyä malttamattomasti, ehkä vähän liian harkitsemattomasti eikä valmista tulosta synny, vaan asiat jäävät niin sanotusti puolitiehen. Tällöin impulsseihin mukaan lähteminen voi kääntyä kuormittavaksi asiaksi arjen kulussa. Olin viime kesänä käymässä Roomassa ja siellä katukahvilassa istuessani tulin pysähtyneeksi ilmiön äärelle. Aloin miettiä, miten tämä ilmiö vaikuttaa omassa elämässäni ja miten voisin omalta osaltani kehittyä tässä. Aloin laatia suunnitelmaa siihen, miten pääsen irti haasteellisista impulsseista kohti hallittuja impulsseja. Määritin haasteellisiksi impulsseiksi ne, joissa huomaan toimivani
Muistan, kun palasin treenaamaan viime huhtikuussa. Silloin minulla oli vaikeuksia saada hölkättyä edes lyhyttä matkaa. Viimeisen parin kuukauden aikana olen ottanut ohjelmaani mennä lenkillä vuorotellen kävellen ja hölkäten. Pikkuhiljaa harjoittelu alkaa tuottaa tulosta. Muutamia viikkoja sitten huomasin pystyväni hölkkäämään kahdeksan kilometrin matkan. Ja voi sitä riemua mitä saavutuksestani koin. Sen jälkeen olen ottanut vähän pidempiä matkoja, joissa olen jälleen vuorotellut kävelyä ja hölkkää. Suosikkireittini kulkee Kalliosta rantoja pitkin Eiraan, jonka kalliot ovat yksi suosikkipaikoistani täällä Helsingissä. Sieltä on hyvä tulla samaa reittiä takaisin tai sitten jatkaa matkaa eteenpäin ja nousta Kiasman ohi Baanaa pitkin ja siitä Töölönlahden kautta takaisin kotiin. Matkaa kertyy sellaiset 12 - 14 kilometriä. Nautin suunnattomasti ihanista merimaisemista reitillä ja välillä voi jopa haistaa meren tuoksun. On ihanaa voida vapaasti valita itse vauhtinsa - pakkoa mihinkään e