Marakoukutus

Kävin juokseen maratonin kolmisen viikkoa sitten. On se vaan ihanaa :) Se on kyllä jännä ilmiö, miten siihen koukuttuu kerta toisensa jälkeen vaikka matkalla ei kyllä homma voisi vähempää kiinnostaa. Tai no en mä oikein vielä pääse kerroilla röyhentelemään, sillä tämä oli minulle vasta neljäs. Lähdössä meikä oli tietysti viimeisenä pulkassa. Ihan liekeissä, kun muu porukka meni ihan meikäläiselle sopimatonta vauhtia. Mulla on muutenkin aina tuskaa nää lähdöt, sillä vasta siinä 40 minuutin kuluttua alkaa raajat ja kroppa mieli lukien lämpeneen juoksulle... tai no myönnetään hölkälle. No pääsin siinä kuitenkinkin sitten eteenpäin jotenkuten ja psyykkasin itseni hitaampaan itselleni sopivampaan tahtiin. Tiesin nimittäin, että itselleni liian kovalla vauhdilla tuupertuisin ennen maalia, joten radikaali ratkaisu täytyi tehdä. Kyllähän siinä tuli mietittyä useampaan kertaan, että mitä hemm.... sitä oikein tällaiseenkin itsensä runnoo mukaan. Miksei vaan voisi tyytyä oman lähiönsä polkuihin ja taapertaa sitten niitä eestaas ihan omassa tahdissa. No, kyllähän se matka siinä sitten kuitenkin taittui. Kun maran puolivälissä näin yhden henkilön olevan itseasiassa aika lähimaastossa (olin näet kuvitellut kaikkien muiden jo olevan lähes maalissa) niin sain uutta tsemppiä menooni. Ajattelin, että perk.... kyllähän tässä nyt kuitenkin täytyy vähän paremmin yrittää ja pysyä edes tämän yhden tyypin vauhdissa vaikka henki menisi. Lisäksi yksi osallistuja oli jättänyt leikin kesken ja taapersi takaisin maalialueelle pelin luovuttaneena. Siinä sitten meno lähtikin paremmin sujumaan tämän toisen vähän hitaamman kanssa jutellen. 30 kilsan kohdalla tyyppi sitten jäi meikäläisen taakse. Loppumatkan sain pysyteltyä edelleen tämään toisen edellä (tämäkö olennaista...no ei tai ehkä sitten kuitenkin joo). Maaliin tulo olikin sitten yhtä mahtavaa kuin aiemminkin. Lopultahan kyse on kuitenkin itsensä voittamisesta. Mitali mukaan ja kohti kotia. Täytyy tosin myöntää, että ihan niin pitkään ei tätä euforista oloa kestänyt kuin aiempien marojen kohdalla. Mutta kyllä se fiilis ihan mahtava oli kuitenkin.Ja hei... tällä kertaa en siis ollut viimeinen, sillä ohittamani henkilön lisäksi seitsemän henkilöä oli keskeyttänyt! Ja sitten siinä heti alettiin kaverin kanssa miettimään milloin seuraavan kerran.Ehkä ensi kerralla sitten saan vietyä maran läpi omalla ennätysajallani. Joten milloinkas se sitten onkaan... Mukavia lenkkihetkiä kaikille ja rohkeutta lähteä voittamaan itsensä maran tai jonkun muun kisan merkeissä!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Elämä on hyvää ja kaunista

Kuuden kilsan treeni alkakoon

Musta